Kieliaddiktio

Luettuani Tea and Cookies-blogia pitävän ja kirjan julkaisseen Tara Austen Weaverin uusimman blogikirjoituksen siitä, miten hän on kirjoittaja sisimmältään: vaikka hän tekisi muuta työtä, hän kuitenkin yhä kirjoittaisi, vaikka upeita kirjeitä tai virkaraportteja, tajusin, mitä olen miettinyt jo jonkin aikaa: minä puolestani olen sisimmältäni lukija.

Aamiainen ei ole sama ilman sanomalehteä. Nettilehti ei ole sama asia, sillä sitä ei voi suorittaa: linkit vievät sinne sun tänne, uutisista viihteeseen mielivaltaisesti. Sanomalehden tilalla tarvittaessa muukin luettava (esimerkiksi kesken oleva kirja) käy, mutta ei silti ole sama asia: jos sanomalehti on tulossa, herään ihan vain siksi, että pääsen lukemaan sanomalehden! Nautintonsa kullakin. Sanomalehden pitää olla paksu ja monipuolinen: ohuet paikallislehdet tai varsinkaan mainoksia pursuavat ilmaislehdet eivät saa aamu-unista hahmoani ylös sängystä.

Jokin kirja pitää aina olla kesken. Tämän lisäksi mieluiten pari kirjaa varalla odottamassa, sillä halutessani olen nopea lukija. Tulen vähitellen kummallisella tavalla rauhattomaksi, jos en saa lukea. Jotain puuttuu: kaikki on hyvin, mutta tyytyväinen olen vasta, kun saan luku-annokseni. Mikä vain ei kelpaa: en halua lukea mitään itselleni merkityksetöntä, enkä yleensä lue toiseen kertaan artikkeleita tai kirjoja (paitsi opiskelutarkoitukseen tietenkin). Luettava voi olla faktaa tai fiktiota, kunhan se on kiinnostavaa ja tarpeeksi hyvin kirjoitettua. En tiedä miksi, mutta aivoni tuntuvat tarvitsevat päivittäistä sana-annostaan ollakseen iloiset. Ja nimenomaan kirjoitettuja sanoja.

Samasta syystä rakastan myös aikakauslehtiä: olen aina rakastanut. Yläasteella käytin suuren osan viikkorahoistani erääseen brittiläiseen nuorten naisten lehteen, jota pystyin jo kielitaidollani hyvin lukemaan satunnaisia sanoja lukuunottamatta. Muistan, miten odotin sen kuukausittaista ilmestymistä! Mieluiten yhä luen englanninkielisiä tai nykyään myös ranskankielisiä aikakauslehtiä: vaikka sisältö on oikeastaan hiukan hömpähtävää ja kierrätettyä niinkuin muissakin aikakauslehdissä, usein muualla julkaistusta lehdestä voi saada jonkin yksittäisen uuden idean tai ajatuksen, mikä oikeuttaa sinänsä lehden hinnan ja siihen käytetyn ajan. On virkistävää lukea toisen maan mediakulttuurin tuotetta, ravistautua hetkeksi irti Suomen joskus niin tasaiselta tuntuvasta ajattelusta. Ulkomaisista sanomalehdistä voi taas tehdä löytöjä vaikka upeista kolumnisteista. Maailma on täynnä kiinnostavia kirjoittajia, tuntuu.

Parhaat blogit, joita seuraan, ovat usein myös viehättävien kuvien lisäksi hyvin kirjoitettuja: teksti välittää kirjoittajan kokemuksia ja tunteita, siirtää niitä. Hyvien blogien lukemisesta tulee hyvä mieli, ja uusimman blogitekstin lukeminen voi oikeasti piristää päivää muutamassa minuutissa. Jos blogeja ei olisi, ne pitäisi keksiä... Maailma ilman Internetiä taas – voi, sitä en edes halua a j a t e l l a.

En ole omistava lukija. Tärkeimmät kirjat haluan omistaa palatakseni niihin tarvittaessa tai jotta niiden läsnäolo muistuttaisi minua jostakin kirjaan liittyvästä syvemmästä ajatuksesta, mutta muuten käytän mielelläni kirjastolaitosta. Lehdet taas lukisin mieluiten kotona tai kuljettaisin niitä mukanani, mutta on hienoa, että monia niitä voi lukea myös kirjastossa.

Välillä mietin, miten kirjat olivat joskus harvinaisuuksia ja niitä säilytettiin ja kopioitiin pääosin luostareissa. Kuvittelen paksuja nahkakantisia opuksia, joiden kanssa tavallisella kansalla ei ollut mitään tekemistä. Tai uudemmilta ajoilta sitä, miten äidilläni oli lapsuudessaan kolme kirjaa, jotka kaikki olivat aarteita ja puhkiluettuja. Silloin tunnen itseni todella onnekkaaksi.

Onnekkaaksi tunnen itseni myös siksi, että pystyn ymmärtämään muilla kielillä kuin suomeksi kirjoitettua tekstiä. Arkimatematiikan lisäksi kielitaito on osoittautunut koulun parhaimmaksi anniksi. Ensimmäisen englanninkielisen proosakirjani luin myöhemmin: vasta opiskeluaikoina, amerikkalaisen enkunopettajan vaatimuksesta, että kaikki kurssilaiset lukisivat yhden kaunokirjallisen teoksen englanniksi. Vaatimus tuntui yllättävältä, koska kaunokirjallisuus usein liitetään omakielisyyteen, tunnekieleen, mutta poisti jonkinlaisen kynnyksen siitä, ettei se olisi kannattavaa, että ainoastaan äidinkielellään voi lukea proosaa. On toki erilaista lukea kaunokirjallisuutta muulla kuin äidinkielellään. Joutuu lukemaan myös erilaista tapaa ajatella asioita, mikä on klisee mutta totta. Kielitaito menee kovaan testiin. Vieläkään en yleensä vain jaksa lukea proosaa ranskaksi: se on liian uuvuttavaa, liikaa huomiota menee mielensisäiseen kääntämiseen, vaikka vahvemmin hallitsemillani kielillä teoksen lukeminen olisi nautinto.

Jotkut tekevät lukemisesta ammatin tai pikemminkin: joissakin ammateissa lukeminen on osa työnkuvaa. Me muut vain luemme: huvittaaksemme itseämme, sivistääksemme itseämme, ehkä joskus myös unohtaaksemme itsemme ja saadaksemme uusia näkökulmia ja ajatusten tuulettamista. Jos kirjoittamisen tarkoitus on kantaa viestejä, mikä on lukemisen tarkoitus? Tulkita viestit? Ehkä. Toisaalta viestin tulkinnasta seuraa usein pakottava halu kertoa muille löydöstään. Onko lukija aina myös kirjoittaja tai puhuja; onko yhdistävä tekijä sittenkin viehtymys kieleen, merkityksiin, ajatuksiin, ideoitten vaihtoon?

En tiedä. Ehkä te tiedätte?